”Taide on käsitteistä vapaa tila samalla tavalla kuin runo on sanoista vapaa kokemuksen ulottuvuus, ja niin myös elämä on. Me hengitämme sisään ensimmäisen kerran syntymän hetkellä, ja siitä alkaa virtaava pysähtymätön liike – tämä yksilön eksistentiaalinen tapahtuminen – aluksi fyysisen kehityksen hämärässä, kunnes tietoisuuden voima sarastaa läpi ja alkaa leikki ja pelaaminen, sitten hengitämme viimeisen kerran ulos. Elämä, tämä olemisen tapahtuminen, kuuden aistitajun virta, ihmisen olemassa oleminen, yksilön tietoinen kokemus virtauksen läsnäolosta, on taiteen todellinen viitekehys, se konteksti. Mitään muuta kehystä ei ole, vain meidän ihmisten elämä. Tähän virtaan taiteilijan tulee pyrkiä, ei muualle. ”
Perustan taiteenopettamisen siihen, että jokaisella on olemassa oleva tilanne, elämä, jota oma minä estää kehittymästä tai rajaa liian totutuksi tavaksi, ehkä mukavaksikin, mutta lopulta ahtaaksi toistoksi. Luovatila, ja myös taiteellinen luovuus, on sitä että yksilö löytää minän rajan yli, saa kosketuksen siihen vielä tuntemattomaan joka hän jo on.
Henkilökohtaisesti minulle tärkeä, ja sydämessäni lepäävän Suuren ilon esiin saamisen kannalta väistämätön, on Herakleitoksen fragmenttilausumassaan kiteyttämä olemassaolon vire: ”Jos ei odota, ei löydä odottamatonta, sillä se on löytymätön ja luoksepääsemätön”.
Ihmisen tulee ensin ymmärtää elämässä oleva tilanne, asettaa itsensä uudelleen oikein, ja ylläpitää olosuhteita jotka pitävät kärjen suunnassa; siinä Elämä.
Vain tuntemattoman kosketuksessa syntyy Elämä, ja siitä sitten taideteos.